Olen pohtinu paljon vahvuutta ja sairautta sekä niiden yhdistelmää.

Mä tiedän sairastuneeni jossain määrin myös vahvuuteen. Se on kehittynyt jo lapsuudesta.

Muistan tapauksen, jossa makaan pikkutyttönä sairaalassa toimenpidehuoneen vuoteella. Edellisiltana on laitettu kämmenselkään puuduttava aine koska siihen täytyisi saada kanyyli. Nyt kanyyli ei löydä suonta mistään ja tajuan pienen paniikin valtaavan hoitajat, sillä kanyyli on välttämätön sille päivälle varattuun tutkimukseen. Mitä tekee tämä pikku tyttö? Sanoo että laittakaa se vaan siihen toiseen käteen..ilman puudutusta. Näin tehtiin eikä ilmekään värähtänyt kasvoillani. Mä olin vahva.

Näin vanhemmin olen todennut, että tuolla vahvuudella olen ikäni kompensoinu sairauteni aiheuttamaa "vaivaa" jota mielestäni aiheutin.

En siis murru tai ole heikko nykyäänkään kovin mielelläni. Sairaslomat on edelleen tuskaisia, koska en haluaisi myöntää olevani heikko taipuessani jonku pöpön alle.

Aikuisiällä olen löytänyt vertaistuen, oman sairauteni kohtalotoverit. Joista osan kanssa vietettiin juuri mahtava viikonloppu. En tehnyt viikonloppuna juuri mitään..olin suoraan sanottuna passattavana. Koska olin aika heikossa kunnossa.

Olen pari päivää morkkistellut asiaa, sillä ei ole kyllä mulle normaalia käytöstä. Mut kun tässä sitä olen pureskellut tarkemmin, niin on toisaalta aika hienoa että vertaistensa seurassa uskaltaa riisua vahvuuden viitan ja olla välillä heikko ja hauraskin